torstai 18. kesäkuuta 2009

Reunahuomautus vaihtoehdottomuuteen.

Paperimme hyväksyttiin erääseen verrattaen kovatasoiseen konferenssiin, jossa hyväksymisprosentti oli noin 30. Paperit julkaistaan LNCS-sarjassa. Ennen kuin paperi painetaan ja laitetaan verkkoon, minun (tai kanssakirjoittajani) täytyy allekirjoittaa paperi, jolla luovutetaan merkittävä osa paperin tekijänoikeuksista kustantajalle.

Springerin politiikka on sentään järjellisen tuntuinen: Kirjoittajalla itsellään on oikeus levittää teosta omilla verkkosivuillaan. Jotkut kustantajat kieltävät tämänkin.

IPR-ajattelun puolustajat eivät tyypillisesti näe tässä mitään ongelmaa, mutta itse pidän jotenkin käsittämättömänä sumutuksena, että Suomessa edelleen käytetään termiä tekijänoikeus, vaikka näissä tapauksissa nimenomaan tekijä joutuu luopumaan oikeuksista tekeleeseensä ja asettamaan usein itsensä täysin samalle viivalle kenen tahansa kuluttajan kanssa.

Tilanne on tällainen, koska tieteessä julkaisukulttuuri on sellainen, että kustantamot voivat pitkälti sanella ehdot. Kustantamot eivät nykypäivänä edes kanna juuri mitään kustannuksia: esimerkiksi Journalien editorial boardit eivät saa tyypillisesti palkkaa. Konferenssien proceedingsejä painetaan yleensä osallistujille, mutta näiden kustannukset katetaan osallistujien maksuista. Kustantajalla ei ole oikeastaan mitään todellista tarvetta tälle. Lisäksi kirjoittajat itse ovat vastuussa tekstin muotoilusta, kustantaja ei tarjoa oikeastaan mitään muuta "rahanarvoista" kuin julkaisukynnyksen ja senkin korkeuden määrittävät tiedeyhteisön vapaaehtoiset jäsenet.

Jostain syystä tiedeyhteisö on mukana tässä. Syitä voin vain arvailla. Yksi tärkeä tekijä lienee se, että kustantajan "arvovalta" on tärkeä julkaisun arvostuksen lähde. Tämä ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua, sillä tämän arvovallan takana on vain tiedeyhteisö itse. Kustantaja on tietyssä mielessä vain loinen.

En tietenkään kiistä sitä, etteikö kustantajalla olisi funktiota. Ennen internettiä kustantaja tarjosi jotain tärkeää - paperikopioita - ja otti myös riskin julkaistessaan artikkelin. Tähän tarkoitukseen kustantaja tarvitsi rajapinnan. Nyt kustantajalla ei ole mitään riskiä, pelkkä rajapinta. Ei ole sinänsä mitään objektiivista syytä sille, etteikö tiedeyhteisö itse voisi luoda rajapintaa julkaisulle. Näin monin paikoin onkin, toki.

IPR-ajattelu toimii tässäkin kohtaa jarruna kehitykselle ja innovaatioille, joita sen apologeetikot niin kovasti väittävät suojelevansa.

6 kommenttia:

Trump kirjoitti...

Eikös tässä ole sitten mahdollisuus rahantekoon. Esim. Antti Heikkilä perusti oman kustantamonsa, että sai oman asiansa esille.

Tiedemies kirjoitti...

Tavallaan tässä on mahdollisuus rahantekoon, mutta se tapahtuu tieteen ja Suomessa erityisesti veronmaksajien kustannuksella.

Esimerkiksi yliopistojen kirjastot ympäri maailmaa tms. yksiköt maksavat suuria summia kustantajille, jotta yliopistojen työntekijät saavat ladata toistensa kirjoittamia, editoimia jne. tuottamia papereita. Tekijät eivät saa näistä mitään korvauksia, eikä kustantaja tarjoa mitään palvelua.

Tällainen on muodostunut historiallisista syistä ja se on suorastaan häpeällistä. Tällaisen käytännön ja edes sen mahdollisuuden puolusteleminen on täysin käsittämätöntä näin tieteentekijän näkökulmasta.

Itse joudun pelaamaan käytännön syistä pelissä mukana. Henkilökohtainen haittani on pieni, koska veronmaksajat maksavat näiden kustantajien vaatimat maksut. Se on kuitenkin moraalisesti hyvin kyseenalaista.

Tämä on erityisesti sellainen kohta, jossa copyright- suojan murtaminen olisi ensiarvoisen tärkeää.

IDA kirjoitti...


IPR-ajattelun puolustajat eivät tyypillisesti näe tässä mitään ongelmaa, mutta itse pidän jotenkin käsittämättömänä sumutuksena, että Suomessa edelleen käytetään termiä tekijänoikeus, vaikka näissä tapauksissa nimenomaan tekijä joutuu luopumaan oikeuksista tekeleeseensä ja asettamaan usein itsensä täysin samalle viivalle kenen tahansa kuluttajan kanssa.


Hyvä huomio. Itse en jaksa perehtyä näihin asioihin asioina, mutta juuri vastaavat käsitteelliset käsittämättömyydet iskevät nykyaikana silmille lähes asiassa kuin asiassa.

Mikko kirjoitti...

Trump: Pikemminkin mahdollisuus tehdä työtä tekemättä rahaa. Kaikissa näissä muutoksen hitaus johtuu nimenomaan siitä, että vaikka yhteisön kannattaisi toimia yhteisesti, rahan tekeminen sillä on aika vaikeaa, ja sellaisen henkilön löytäminen joka perustaisi

Tiedeyhteisön jäseniä kiinnostaa vähemmän tiedeyhteisön etu kokonaisuutena ja tieteen eteneminen kuin oma mahdollisuus saada prestiisiä saamalla artikkeleita läpi arvokkaissa julkaisuissa. Käytännössä tuo kirjastojen maksama suojeluraha ei näy tutkijalle suoraan mitenkään, koska kirjasto hoitaa nuo vuosimaksut.

Oikeastaan hommaa voisi alkaa purkamaan niin, että kirjaston maksamat korvaukset lisättäisiin tutkijoiden palkkoihin, ja jokaisen artikkelin hakemisesta tutkija joutuisi maksamaan itse.

Tällä tavalla tutkijalle muodostuisi insentiivi kiinnostua aiheesta.

Mikko kirjoitti...

IPR-aiheesta tuore artikkeli Harvard Business Schoolin working paperissa, jossa lievempien tekijänoikeuksien havaittiin hyödyttävän yhteiskuntaa.

Arawn kirjoitti...

Järkyttävää. Mutta ilmeisesti tiedekustantamot ovat edes hitusen tolkullisempia kuin Sanoma News, joka yrittää saada freelancereiltaan kutakuinkin kaikki tekijänoikeudet, moraalisia (laissa säädettyjä, nääs) lukuun ottamatta.

Freelancereiden liiton sivulla on vähän kerrottuna, mitkä kaikki oikeuden Sanoma News haluaa: http://www.freet.fi/uutiset/artikkeli/755/

Yksi parhaista on tämä kohta:
• Maksu suoritetaan 21 päivää julkaisupäivästä, ei kaupanteosta.

Eli tuon mukaan on mahdollista, että tekijä ei saa Sanoma Newsilta rahaa teoksestaan, MUTTA ei voi myydä sitä enää muillekaan, sillä muut ehdot estävät sen. Eli käytännössä, tällaisessa tilanteessa tekijä luopuisi oikeuksistaan täysin ilmaiseksi.

En ollut tietoinen tieteentekijöiden asemasta tekijänoikeusjuttujen osalta, mutta olet oikeassa, kuvaamasi kaltaise käytännöt ovat ehdottomasti häpeällisiä.