torstai 7. toukokuuta 2009

Hulabaloobalai.


Vaikka olen yhtäältä ilmoittanut toistuvasti kannattavani Vihreitä, täytyy minun kuitenkin myöntää, että toisaalta näkisin mielelläni piraattipuolueen menestyvän esimerkiksi eduskuntavaaleissa. Eurovaalien kohdalla en muuta suositustani äänestää Jyrki Kasvia, mutta tulevaisuudessa saatan äänestää ja myös kehottaa lukijoitani äänestämään Piraattipuoluetta, jos tilanne niin vaatii.

Pidin alunperin piraattipuolueen ohjelmaa ja näkemystä hieman lapsellisena, vaikka henkilökohtaisesti pidän esimerkiksi kaiken viihteen yms. kulttuurin tekijänoikeuksia suorastaan pöyristyttävinä. Patenttien todellisuus, silloin kun se joskus koko kauheudessaan esiintyy, on kuitenkin saanut minut vakuuttuneeksi myös muunlaisen ns. intellectual propertyn (IPR) perustavanlaatuisesta vahingollisuudesta. Käsitykset tekijän- ja muista informaation omistusoikeuksista ovat kuitenkin nykyään sellaisia, että ihmisille jotka olisivat kasvaneet vapaan informaation yhteiskunnassa, nykyjärjestelmään siirtymistä ehdottavia pidettäisiin pahimmanlaatuisina totalitaristeina tai jopa mielenvikaisina. Nimitän kanonista käsitystä tekijänoikeuksista, patenteista ja muusta IPR:stä IPR- ajatteluksi.

Tekijänoikeuksia puolustetaan yleensä sillä argumentilla, että esimerkiksi tietokoneohjelmia ei tuotettaisi, jos niitä saisi kopioida vapaasti. Tämä ei kuitenkaan empiirisesti tarkastellen pidä paikkaansa. Apologeetikot tosin vetoavat usein siihen, että myös open source- ohjelmistoihin kontribuutioita tekevät saavat usein palkkaa "oikeasta" softateollisuudesta. Tämä argumentti ei ole kuitenkaan myöskään pätevä.

Hurja määrä softaa tehdään yleensä sellaiselle raudalle, että softan vapaa kopiointi ja avoimmuus eivät olisi softantekijälle oikeastaan mikään ongelma, koska tulot tulevat käytännössä asennus- ja käyttöönottopalveluista. Tarkoitan nyt jotain prosessinohjausjärjestelmiä ja sen sellaisia. Enkä edes viitsi eksplikoida kaikkia niitä argumentteja ja koko sitä kokonaisuutta, jonka olen vuosien varrella hahmottanut. Tietysti oma näkökulmani on vinoutunut, enkä sitä kiistä.

Ihmiset muuttuvat yleensä maltillisemmaksi vanhetessaan ja saadessaan lisää elämänkokemusta, mutta tässä suhteessa oma näkemykseni on siirtynyt vuosien varrella yhä vain kauemmas valtavirrasta. Kyse ei ole edes sosiaalisesta paineesta, koska en juurikaan käy keskusteluja asiasta verkossa saati yksityiselämässä ja valtamediaakaan en seuraa mitenkään erityisen kriittisesti. Todellisuus on kuitenkin saanut minut vakuuttumaan asiasta.

Todellisuus jakautuu tässä kahteen osaan, sosiaaliseen ja teknologiseen. Jako on tässä(kin) keinotekoinen ja kömpelö, mutta pidän kategorisoinnista. Teknologia on tehnyt kopioimisesta uskomattoman halpaa ja helppoa; vertaisverkkotekniikat, kasvanut tallennuskapasiteetti, kasvanut kaistanleveys, kehittyneemmät hakupalvelut, jne, informaatio on helposti saatavilla.

Sosiaalinen todellisuus tässä yhteydessä puolestaan jakautuu edelleen kontrolliin ja taloudellisiin realiteetteihin. Koska teknologia on kehittynyt, on kopioimisen kontrolloimiseksi tarvittu yhä rankempia keinoja. Nyt pistetään nuoria ihmisiä vankilaan, kun nämä tarjoavat kopioimisen mahdollistavaa teknologiaa ja kopioimista helpottavaa informaatiota (ei siis itse kopioita, huom.) muiden käyttöön. Oikeastaan riippumatta siitä, mihin yhteiskunnalliseen ilmiöön tällä tavalla joudutaan puuttumaan, kontrollilla on erittäin voimakkaita negatiivisia vaikutuksia. Hyvänä esimerkkinä tästä on ns. huumesota.

Taloudelliset realiteetit taas ovat tekijänoikeuksien puolustajien argumenteissa yleensä keskiössä. Esimerkiksi musiikin ja ohjelmistojen kohdalla esitetään, että tekijänoikeudet synnyttävät kannustimet tuottaa näitä ja että ilman näitä kannustimia niitä tuotettaisiin vähemmän. Kontrollien totalitaarisuus nähdään argumenteissa toissijaisina ja perustelu sille, miksi vajaa parikymppisen nuoren elämä on oikeutettua pilata täysin, esitetään niin, että "ei kopiointia ole pakko harrastaa".

Argumentit eivät pidä kuitenkaan vettä lainkaan. Ei ihmisten ole "pakko" tehdä paljon muutakaan. Esimerkiksi ihmisten ei ole "pakko" ajaa autolla lainkaan. Ihmisten ei myöskään ole "pakko" juoda alkoholia tai polttaa tupakkaa, eikä ihmisten ole "pakko" esimerkiksi syödä sianlihaa. Kuitenkaan näiden kieltämistä ei voi perustella sillä, ettei niitä ole "pakko" tehdä. Ihmiset haluavat tehdä niitä.

IPR- rikkomusten kohdalla venytetään yleensä myös analogioita. Esimerkiksi kopiointia verrataan varastamiseen. Fysikaalisen esineen varastaminen on kuitenkin toimenpide, jossa puututaan toisen ihmisen oikeuteen; jos joku varastaa fysikaalisen esineen tai ottaa vaikkapa jonkun asunnon luvatta käyttöön, tästä syntyy suora haitta omistajalle. Tämä analogia ei ole pätevä ja tällaisen kielen käyttäminen on minusta halveksuttavaa. Varastamisanalogian käyttäminen on sen tason älyllistä epärehellisyyttä, että jopa sellaisen kanssa väitteleminen olisi terveessä yhteiskunnassa typerää.

Kopion ottaminen jostakin musiikkikappaleesta tai tietokoneohjelmasta "luo uutta", siis synnyttää lisäarvoa. IPR-ajattelu perustuu siihen, että tämä lisäarvo määritellään sen henkilön omaisuudeksi, jolla on "yksinoikeus" kopiointiin. IPR- ajattelussa ja argumentaatiossa nojataan siihen, että tämä yksinoikeus on jotenkin samanlainen kuin mikä tahansa omistusoikeus. Argumentaatio on tällöin legalismia, siis perustuu puhtaasti lain kirjaimeen. Legalismi ei sinänsä ole väärä tai huono tapa argumentoida, kun puhutaan moraalisista päätöksistä, mutta valitettavasti se on kehäpäätelmä silloin, jos puhutaan siitä, millainen minkäkin lain pitäisi olla.

IPR- ajattelua on viety pidemmällekin. Esimerkiksi sen puitteissa jonkin tuotteen "käyttötarkoitukset" voidaan rajata niin, että sinänsä laillinen käyttötapa laillisesti hankitulle tuotteelle muuttuu laittomaksi, jos IPR:n "omistaja" niin päättää. Esimerkkinä ovat nyt vaikka "ammattikäyttöön" ja "yksityiskäyttöön" tarkoitetut lisenssit, joista jälkimmäinen saattaa olla peräti ilmainen, mutta "ammatikäyttö" olla hyvinkin kallis. Taustalla on ajatus, että jonkun on "väärin" hyötyä ilman korvausta toisen IPR:stä millään tavalla.

IPR ajattelu on perustavanlaatuisesta epäoikeudenmukaisuudestaan ja todellisuudenvastaisuudestaan huolimatta yllättävän helppo omaksua ja argumentit yllättävän helppo "ymmärtää". Tämä houkuttelee ihmiset ajattelemaan, että ne ovat luonnollisia, siis jotakin sellaista, joka syntyy ihmisten välille helposti ja pakottamatta. Paljolti intuitiiviset argumentit nojaavat juuri tähän luonnollisuuden tunteeseen. Ihmiset ovat tottuneet ajatukseen, että "työn hedelmät" kuuluvat sille, joka työn tekee.

Tehokkuusetiikan mukaan tällainen ajattelu on tietenkin moraalitonta. IPR-ajattelu ei suinkaan ole jotain hienoa ja ylevää ja piraatit moraalittomia vapaamatkustajia, vaan asia on täysin päinvastoin. Kopioiminen tuottaa rajahyötyjä, mutta ei rajakustannuksia. IPR-lainsäädännöllä mahdollistetaan se, että osa näistä rajahyödyistä voidaan ulosmitata ja siirtää IPR:n omistajalle. Tässä prosessissa syntyy kuitenkin tehokkuustappioita: merkittävä osa hyödystä jää saamatta, koska kyky tai rajahyödyn synnyttämä halu maksaa alittaa asetetun hinnan. Tämä tehokkustappio on moraalinen ongelma, ja sen tehokkustappion synnyttämisen puolustaminen on moraalitonta.

Keskeinen argumentti tätä vastaan on kannustimen argumentti. Argumentti menee näin: Ilman IPR:ää ihmiset eivät tuottaisi ensimmäistä kopiota ja hyvinvointi jäisi vielä alhaisemmaksi. Tämä argumentti on houkutteleva, mutta se ei valitettavasti ole pätevä. Se perustuu siihen, että oletetaan tämä suurempi tehokkustappio ja sitten käytetään sitä argumenttina. Koska monet IPR-puolustajat tietävät tämän, he vetoavat siihen, että kyllähän musiikkia jne. saa tehdä ilmaiseksi jaettavaksi.

Ja juuri tämä romuttaa itseasiassa alkuperäisen argumentin täysin. Totta, informaatiota on lupa tuottaa ilmaisesti ja sitä myös tuotetaan. Se, että sitä tuotetaan jo nyt nollasta poikkeava määrä, on jo vahvaa evidenssiä sen puolesta, että kokonaismäärä ei romahtaisi IPR:n poistamisen jälkeen. Miksi kukaan tekisi musiikkia tai ohjelmistoja nyt ilmaiseksi, jos siitä voisi saada maksun?

16 kommenttia:

JJ kirjoitti...

idean esitysmuototeollisuusmonopoli

Jussi kirjoitti...

Olen monesta asiasta samaa mieltä, ja olen myös sitä mieltä että nykyinen systeemi ei ole järkevä - jotain pitäisi tehdä. Mutta mutta.

Softan kohdalla open source toimii hyvin, ja uskon ja toivon sen jatkavan menestystään. IPR-vapauden ulottaminen ohjelmistoista kulttuurituotteisiin ei mielestäni ole kuitenkaan täysin ongelmatonta. Tai näin ainakin olen itsekseni miettinyt, ehkä joku näyttää minulle missä ajatteluni menee pieleen.

Ohjelmistojen kehittäminen vaatii taitoja, joita ohjelmoija (tms.) voi yleensä myydä muutenkin. Lisäksi suurten ohjelmistokokonaisuuksien kehittäminen on järkevästi hajautettavissa monelle osaajalle. Ilman näitä kahta seikkaa open source -ohjelmistojen saatavuus olisi varmaankin huomattavasti pienempi, ja laatu huonompi, kuin nyt on.

Kulttuurisisältöjen tuottajalle tilanne on usein toinen: esim. säveltäjän osaamista ei kai voi järkevästi myydä muuten kuin sävellysten muodossa - harva yritys palkkaa säveltäjän säveltämään. Kulttuurituotteet myös usein henkilöityvät yksittäisen tekijän tai pienen ryhmän tuotteeksi: esim. romaanin kirjoitustyötä tuskin voidaan laadun kärsimättä hajauttaa useammalle kirjoittajalle (varsinaisen palkkatyön ohessa kirjoitettavaksi).

Näistä syistä pidän lopussa mainitsemaasi kannustimen argumenttia painavampana kulttuurituotteiden kuin ohjelmistojen kohdalla. Jos tekijänoikeuksista luovuttaisiin, joutuisimmeko vastedes tyytymään osapäiväisten säveltäjien ja kirjailijoiden tuotoksiin?

Tekijänoikeuksien ympärillä käytävä keskustelu on liikaa painottunut muusikoiden ympärille - esiintyvä muusikko voi toki myydä osaamistaan keikkailemalla, ja bändeille voi olla jopa nykysysteemissä taloudellisesti järkevää laittaa musiikkinsa avoimeen jakeluun, keikkamyynnin edistämiseksi. Mutta entä säveltäjät, sovittajat, sanoittajat, kirjailijat jne?

Vielä varmuuden vuoksi: en todellakaan pidä nykytilannetta ideaalina. Jotain pitäisi tehdä, mutta en osaa myöskään pitää tekijänoikeuksien totaalista lakkauttamista autuaaksi tekevänä asiana.

Mikko kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, olen pitkälti samoilla linjoilla.

Jussilla on sikäli hyvä pointti, että on vähän tylsä puhua kaikesta yhtenä kimppakokonaisuutena ihan kuin kaikenlaiset IPR:t olisivat kaikkialla samoja.

Mutta tehokkuusnäkökulmasta voi sanoa, ettei ole yhteiskunnan tehtävä tekohengittää ammatteja.

Esimerkiksi säveltäjä saattaa saavuttaa moninkertaisen tuottavuuden säveltämisessä yhdistelemällä olemassaolevia teoksia, jolloin hän voi mennä tavallisiin töihin. Kaikki voittavat.

Jussi kirjoitti...

Minusta kaikki eivät voita. Häviäjinä ovat ainakin se säveltäjä, joka haluaisi olla kokopäiväinen säveltäjä, sekä se kuluttaja, joka haluaa kuunnella musiikkia, jonka tekeminen edellyttää kokopäiväistä säveltäjyyttä. Vapaaehtoisiin maksuihin perustuvat vaihtoehdot kuulostavat minusta nimittäin varsin utopistisilta.

Tietysti voidaan olla sitä mieltä, IPR:istä luopuminen toisi niin suuria hyötyjä, että nämä häviöt kannattaisi hyväksyä. Tätä minun on vaikea hyväksyä, mutta voi olla että kyse on vain jonkin sortin nostalgiasta.

Ai niin, kiitos Tiedemiehelle tästä merkinnästä. Mukava kerrankin lukea piratismipuolustuksia, jotka eivät palaudu siihen, että informaatio niinku haluaa olla vapaata, tai että monikansalliset levy-yhtiöt on tietsä pahoja kapitalisteja.

Narpac kirjoitti...

"kuluttaja, joka haluaa kuunnella musiikkia, jonka tekeminen edellyttää kokopäiväistä säveltäjyyttä."

Jokainen vuosikymmen on sitten synnyttänyt miljoonia "häviäjiä", kun uudet sukupolvet ovat muuttaneet musiikin trendejä ja jotkut olisivat halunneet kuunnella sitä vanhempaa musiikkia. Tällaisia "tappioita" ei pidä estää pakkokeinoin.

Jussi kirjoitti...

Tuossa on se ero, että aikaisemmat "häviäjät" ovat hävinneet, koska ihmiset eivät enää ole halunneet sellaista musiikkia. Sietävätkin keksiä parempaa tekemistä. Tässä kuvitellussa tilanteessa ihmiset voisivat hyvinkin haluta juuri sitä musiikkia, mitä säveltäjä tekisi, jos hänellä olisi mahdollisuus tehdä sitä täyspäiväisesti.

En ole varma, miten relevantti tämä ero loppujen lopuksi on - onhan kulttuureista hävinnyt teknologisten muutosten vuoksi muitakin monien tärkeinä pitämiä asioita. Mutta olisi tuo silti tappio aivan eri mielessä. Tekijänoikeus on yksi keino välttää nämä tappiot. Voi olla, että paljon parempiakin keinoja löytyisi - en vain ole nähnyt tähän missään kovin järkeviä ehdotuksia, kun keskustelut ajatuvat aina typerään varas-taantumuksellinen -inttämiseen.

Narpac kirjoitti...

Musiikin vapauttaminen poistaisi vanhoja muusikkoja ja bisnesrakenteita ja toisi uusia tilalle. Ei löydy mitään objektiivista mittaria, jonka perusteella uudet artistit olisivat huonompia kuin tekijänoikeuksien aikaiset artistit, joten uuden, suojaamattoman musiikin vastustus voi perustua vain samanlaiselle vanhoillisuudelle, itsekkyydelle ja ennakkoluuloille kuin rokin tai konemusiikin vastustus aikanaan.

Narpac kirjoitti...

Lisäksi samalla vapautuisi ääretön määrä jo olemassa olevaa ja vanhemmillekin sukupolville mieluista musiikkia. Sen hyödyillä päästäisiin sopeutumisvaiheen yli ja pidemmällekin.

Jussi kirjoitti...

Minä luulen, että tämä on leimallisesti sukupolvikysymys korkeintaan populaarimusiikin kohdalla. Miten esim. romaanikirjallisuudelle tapahtuu jos tekijänoikeuksista luovutaan kokonaan ja sähköiset kirjat yleistyvät? Jääkö uusia sukupolvia koskevia asioita koskettavien romaanien kirjoittaminen kokonaan harrastajien harteille?

Korostan vielä että en ole ensisijaisesti puolustamassa tekijänoikeuksia, ja siksi nämä kysymykset ovat kysymyksiä, eivät argumentteja.

Minusta tuntuu taas, että kun keskustelu ajautuu populaarimusiikin puolelle, helposti unohtuu että tekijänoikeuksien poistaminen saattaisi vaikuttaa paljon radikaalimmin - ja ehkä arvaamattomammin - muihin taidemuotoihin. Tämä siis ottamatta kantaa mahdollisten muutosten hyvyyteen tai huonouteen.

Unknown kirjoitti...

On lukemattomia ohjelmistotyyppejä (ja muitakin tuotoksia), joita ei ole olemassa kuin maksullisina.

Esim. useimpia kieliä ei voi opiskella ilmaisilla ohjelmilla tai itseopiskelukursseilla. Suomea puhuva puhesyntetisaattori maksoi joku vuosi sitten maltaita, mutta ilmaistakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ei taida olla vieläkään.

En tiedä, mikä isompi logiikka noissa on, mutta epäilen alustavasti, että pieniä kieliä puhuvat kärsivät eniten piratismista.

Otso Kivekäs kirjoitti...

Eikö argumentti, että IPR-monopolista luopumisen seurauksena säveltäjä ei voi tehdä musiikkia jolle on kysyntää ole pohjimmiltaan markkinatalouden vastainen?

Sehän sanoo, että vaikka on halukkaita maksajia tuotteelle (sävellys) ja on halukas sekä kykenevä tuottaja, ei synny sopimusta jolla tuo tuote voitaisiin tehdä. Ja että ainoastaan sillä että yhteiskunta jakaa monopolioikeuksia voidaan turvata tuotanto.

Sinänsä se, että argumentti kyseenalaistaa markkinoiden toimivuuden, ei tietenkään tarkoita että se olisi väärä. Mutta itse uskon että se tässä tapauksessa on. Jos jonkin tietyn musiikkityylin tuotanto käytännössä loppuisi monopoleista luopumisen seurauksena, mutta sille löytyisi yhä kuuntelijoita, uskon että kyllä bisnesmallikin löytyisi.

harva yritys palkkaa säveltäjän säveltämään.

Nykyään ei, koska säveltäjä saa tulonsa tekijänoikeusmaksuista, joten hänelle ei tarvitse maksaa. Mikäli näin ei olisi, tilanne muuttuisi. Esimerkiksi keikkailemalla elävä suosittu pop-bändi saattaisi hyvinkin maksaa suositulle pop-säveltäjälle tuhdin kertasumman tai provikat keikkatuotoistaan saadakseen pari tarttuvaa poprallia pakettiinsa. Ja tuntemattomalle säveltäjälle vastaavasti aika paljon vähemmän, mutta rahaa kuitenkin.

Tämä on itse asiassa aika normaalia ansaintalogiikan ja arvoketjujen pyörittelyä: katsotaan mistä raha tulee sisään, sitten mitä kaikkea tarvitaan tuotteeseen ja sitten seurauksena että kuka maksaa kellekin.

Tietysti tuo rahan sisääntulotavan muuttuminen "vääristäisi" markkinoita siten, että bändien livesoitettavaksi sopivien sävellysten hinta kasvaisi verrattuna siihen soveltumattomiin. Mutta kannattaa huomata, että aivan samaan tapaan nykyiset musiikkimarkkinat ovat ansaintalogiikkansa "vääristämät". Spice Girls oli suosittu, koska sitä mainostettiin agressiivisesti, koska sen uskottiin (perustellusti) olevan helposti tuotteistettavissa (oikeastaanhan business plan oli olemassa jo ennen bändiä tai sävellyksiä). Vastaavasti Susan Boyle on nyt suosittu (tai no, tunnettu), koska hänen tuotteistamisensa oli mahdollista Idols-formaatissa.

Itse kirjoituksesta koko lailla samaa mieltä Tiedemiehen kanssa niin Vihreistä, Piraattipuolueesta kuin IPR:stäkin. Erityisesti toivon Piraattipuolueen oikeasti saavan euroedustajan läpi, koska radikaalimpien toimijoiden julkisuus tekee aina maltillisemmat toimijat uskottavammiksi (keskitien argumentti oikeasti toimii politiikassa), joten ehkä esim. Vihreät voi kyetä muodostamaan kriittisen kannan nykyiseen monopoli-IPR:ään.

Unknown kirjoitti...

Yksi mielenkiintoinen tapa rahoittaa open source ohjelmistoja on palkkio poolit. Tämä toimisi mielestäni myös kirjailijoiden ja säveltäjienkin kohdalla.

Kun palkkiossa on tarpeeksi rahaa niin kulttuurityöläinen voi ottaa palkatonta vapaata normaalista työstään ja tehdä sitä kulttuuria. Toki noissa palkkioissa on aina tietyt ehdot millä se voidaan lunastaa, mutta niitä sitten voidaan muokata/sopia sen mukaan mitä halutaan.

Itse olisin ainakin valmis rahoittamaan kotimaista kulttuuria tuollaisella järjestelmällä.

Tiedemies kirjoitti...

Kulttuurisisältöjen osalta Otson argumentti on minusta vakuuttavin. Jos meillä on joku, kulttuurisisältö ja sille kysyntä ja potentiaalinen tarjonta, kuten nyt esimerkiksi on kaiken myytävän musiikin tms. kohdalla, niin meillä on joku joukko, jonka yhteenlaskettu halukkuus maksaa ylittää selvästikin sen hinnan, joka tuottajalle täytyy maksaa.

Koska nykytilanteessa syntyy lähes vääjäämättä hyvinvointitappio niille kuluttajille, jotka eivä halua maksaa yli monopolihinnan, meillä pitäisi teoriassa olla neuvotteluratkaisu, jossa kuluttajat olisivat valmiita maksamaan vapaaehtoisestikin.

Esimerkiksi kirjailijat ovat kokeilleet sellaista, että laittavat muutaman luvun kirjasta jakoon ja sitten asettavat kynnysarvon, jonka yli pitää löytyä vapaaehtoisia maksuja, että loput julkaistaan. Tällainen järjestly edellyttää tietystikin luottamusta siihen, että kirjailija todella julkaisee ne loput. En näe tätä kovin suurena ongelmana.

Mitä tulee pienen kielialueen tms hyvin rajoitetun markkinasegmentin spesifisiin ohjelmistoihin, niin niissä ongelma on se, että segmentti pitäisi tunnistaa ja sinne löytää tällainen neuvottelukeino. Nykyisellään niissä ei ole tarpeeksi populaatiota, jotta ilmaisversioitakaan tehtäisiin.

Huomatkaa, että esittävien taiteilijoiden kohdallahan tämä ei sinänsä ole mikään ongelma.

Jussi kirjoitti...

OK, tuo romaanikirjailijoiden järjestely voisi toimiakin.

Piratismin puolustajat voisivat minusta edistää asiaansa aika paljon nykyistä paremmin, jos he esittelisivät erilaisia rahoitussysteemejä, joita IPR-vapaana aikakautena saattaisi syntyä. Kaikki piratismi(liikkee)n vastustus ei nimittäin perustu, ainakaan suoraan, itsekkyyteen ja vanhoillisuuteen, vaan huoleen siitä, että tekijänoikeuksia ihmiset eivät enää saisi niitä kulttuurituotteita, joita he haluavat ja joista he olisivat valmiita maksamaan jos niitä ei olisi ilmaiseksi tarjolla. Jos näille ihmisille näytetään, että he ovat väärässä, he voivat muuttaa mieltään. Jos heitä kutsutaan taantumuksellisiksi ja itsekkäiksi typeryksiksi, he saavat vain vahvistusta ennakkoluuloilleen.

Jos näitä mahdollisia systeemejä on johonkin koottuna, olisin kiitollinen linkistä.

joko kirjoitti...

Olen kuullut, että kirjailija-ansaintamalli ei ole toiminut käytännössä, edes Stephen Kingillä. Onko tämä totta?

Hyväksyn sen, että IPR-oikeuksien lakkauttamisessa on häviäjiäkin, jos tappiot eivät ole kohtuuttomia. Millaisia tuloksia kokeiluista on tullut?

Tero Heiskanen kirjoitti...

Heräsin tähän kommenttiketjuun hieman myöhässä. Hyvä kirjoitus ja hyviä kommentteja.
Näen, että koko tämän aiheen ydinongelma on rahan yrittäminen tunkea reikään johon se ei sovi. Toisin sanoen perinteisten markkinavoimien käyttö on tässä kohtalainen ratkaisu, mutta ei paras. Minusta on aivan selvää, että Otson esittämä vanha totuus (jos tarjonta ja kysyntä kohtaa niin syntyy kauppaa) toimii kulttuurisisällön kohdalla. Visaisempi ongelma on siinä, että ostettava tuote ei käyttäydy samoin kuin raha arvon siirtäjänä toimii. Digiaikana immateriaalisista hyödykkeistä ei ole mitään järkeä käydä kauppaa siten, että tietyllä rahamäärällä saa tietyn määrän vastinetta, koska silloin ne jotka eivät halua vaadittua määrää rahaa käyttää joutuvat (aivan turhaan) kohtaamaan "hyvinvointitappion" niinkuin Tiedemies sanoi.
Itse olen kehitellyt mallia, jossa ratkaisu on käyttää "vastinetta" joka ei ole rahaa ja joka sopii vastinpariksi immateriaaliselle hyödykkeelle paremmin kuin raha. Otan mielelläni kommentteja vastaan ja saa liittyä myös mukaan mallin kehittelyyn. Aiheesta useampi kirjoitus osoitteessa (ja lisää tulossa): teroheiskanen.net