tiistai 28. huhtikuuta 2009

Identiteetti.


90-luvulla luin yhden kokoelman suomennettuja Stuart Hall:in kirjoituksia. Kokoelman nimi on identiteetti ja nimensä mukaisesti siihen kootut kirjoitukset käsittelevät identiteetin kysymystä. En suosittele kirjaa kenellekään muulle kuin hivenen kummallisista ajatuksista kiinnostuneille hörhöille. Suurin osa tekstistä on sanalla sanoen höttöä.

Lueskelin 90-luvulla yleensäkin asioita, joita ei olisi pitänyt, kuten kirjoja, joiden sisältö oli sosiologiaa ja filosofiaa. Onnekseni olen unohtanut suurimman osan siitä.

Kulttuurintutkimuksesta jäi sellainen tunne, että kyseessä on jonkinlainen keskisuuren kokoluokan sumutus, eräänlainen radikaalifeminismin huume- ja huumoripitoinen pikkuveli, jossa väkivaltaisten iskulauseiden sijaan esitetään ylähuuli tiukkana täysiä absurditeettejä. Jotenkin koko touhusta tuli mieleen Monty Python ja Pahkasika. Onneksi se touhu taisi jäädä 1990-luvulle.

Kuitenkin kulttuurintutkimus ja sosiologia aiheuttivat minulle vammoja, joista en koskaan toivu. Toivottavasti lukijani ovat viisaampia kuin minä, eivätkä koske moiseen myrkkyyn.

30 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kulttuurintutkimusta suomitaan sen poikkitieteellisyydestä. Se lainaa filosofiasta, antropologiasta, sosiologiasta, historiantutkimuksesta ja taiteidentutkimuksesta, muttei feministisen tutkimuksen tavoin sido omaa sisältöään mihinkään perinteisesti institutionalisoituneeseen tiedonalaan tai -kohteeseen. Tästä syntyy Pahkasianomaisuus: kulttuurintutkija ikään kuin kommentoi kaikkea ketunhäntä kainalossa. Lopullista tutkimuksellista identiteettiä ei paljasteta (koska sitä ei ole). Samalla subjektiivisuus eräänlaisena peruspremissinä mahdollistaa tutkimuksen läpipolitisoitumisen. Mikä on tietenkin kyseenalaista.

Kulttuurintutkimus voisi saada uskottavuutta joko institutionalisoitumalla (jolloin se menettää lopullisestikin viihdearvonsa ja muuttuu nykyhetken kuivakkaaksi kommentaariksi jonkin keskeisen uuden kt-hahmon viitoittamaa tietä -- tällaista alan patri-tai matriarkkaa ei vielä ole). Tai sitten se voi saada uskottavuutta siten, että tämän uuden 'tieteenalan' sisältä nousee hahmo, joka osaaa kyseisen heimon kielen ja pyhät kirjat -- mutta samalla systemaattisesti kaataa kaikki pyhäinkuvat kuten kt-yhteisön kaapin päälle nostetun Stuart Hallin. Kyseenalaistaa siis koko homman jutun omin asein.

Nuorena kirjoitin kerran -- hävettää myöntää -- artikkelin Kulttuurintutkimus-lehteen. Itse olen siinä mielessä vanhakantainen ihmistieteilijä, että uskon siihen, että kirjallisuudentutkija tutkii kirjallisuutta, sosiologi yhteiskuntaa, filosofi tietämisen perusteita ja historioitsija menneisyyden tekstuaalisia jäänteitä. Näin jutun voi aina palauttaa johonkin diskursiivisesti konkreettiseen eikä vain kiihdytetä riemukkaasti siellä tyhjiössä.

Tiedemies kirjoitti...

Kulttuurintutkimuksen viihdearvo on kiistaton. Oikeastaan minua ei lainkaan haittaa se, että kulttuurintutkimusta tehdään. Päinvastoin, haluaisin, että sitä tehtäisiin paljon enemmän ja vielä enemmän kieli poskessa.

Huomaan kirjoittavani yhä enemmän lähinnä piikkejä Utumiehelle. Pheissaas nyt pihalle jo, töitäkin pitäisi tehdä...

Anonyymi kirjoitti...

Alamme muodostaa omaa klikkiä aivan kuten kulttuurintutkijatkin. Kohta suuri yleisö kääntää huomionsa pois tästä kahdenkeskisestä pseudoälyllisestä onanoinnista. Ja silloin uhkaa identiteetittömyys.

Mitsä pseudoälykkö olisi ilman silmät pyöreinä (tai vaihtoehtoisesti humoristisesti sirrissä) kuuntelevaa yleisöä?

Kuka minä sitten olisin?

Panu kirjoitti...

Humanististen tieteiden ongelmana on juuri tuo täysin teoreettinen juputus, joka on täysin irrallaan todellisuudesta. Tämä on yksi perussyy siihen, miksi kannatan runsasta kieltenopiskelua keskeisenä osana kaikkia humanistisia tieteitä. Esimerkiksi jenkkien African Studies -opintokokonaisuuksista saataisiin aivan mielekkäitä, jos representaatio-manifestaatio-plääplään sijasta jengille lätkäistäisiin niskaan tuhti annos käytännön mandinkaa ja wolofia (niitä kieliä, joita Jenkkilän mustien esi-isät pääsääntöisesti puhuivat) ja vielä tujumpi annos alueen folklorea ja kirjallisuutta näillä kielillä. Vaikka oltaisiinkin liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia menemään itse paikan päälle pyllyilemään Afrikan nekrujen seassa, näillä eväillä ainakin perse saadaan jollain tavalla iskettyä kiinni kenttään ja ote pysymään realistisena. Mutta identiteetti-representaatio-plääpläätä voi harrastaa täysin irrallaan todellisuudesta.

Panu kirjoitti...

Siis Black Studies, piti sanomani.

Anonyymi kirjoitti...

Hahahahaha. Meikäläinen OPISKELEE sitä! :D

Teemu kirjoitti...

No jaa, tekisi mieleni sanoa että suurin osa yhteiskunnallisista keskustelijoista on jonkun kuolleen sosiologin orjia. Sellaiset käsitteet kuin esimerkiksi syrjäytyminen, tietoyhteiskunta tai, no yhteiskunta, nyt vaan on hyvin abstrakteja eli höttöä. Silti emme osaa puhua ilman niitä.

Anonyymi kirjoitti...

No jaa, tekisi mieleni sanoa että suurin osa yhteiskunnallisista keskustelijoista on jonkun kuolleen sosiologin orjia. Sellaiset käsitteet kuin esimerkiksi syrjäytyminen, tietoyhteiskunta tai, no yhteiskunta, nyt vaan on hyvin abstrakteja eli höttöä. Silti emme osaa puhua ilman niitä.

Nyt kun hieman pinnistät vielä, huomaat että puhumme kaikki henkipuhetta ihan joka asiassa. Kommunikaatio on spiritismiä; kieli on elävä hauta, puhelias ruumis. Näin muotoilee Utumies kieli poskessa. Ja tämähän vaikutta muuten pseudosyvälliseltä. Taidanpa sittenkin kirjoittaa vielä sinne Kyldyyrintutkimus-lehteen toistamiseen :D

No jaa. Ehkä parempi pinnistellä uusien käsitteiden synnyttämiseksi. Miten olisi zombumentti? Syllogeetta? Nekrologomantti?

IDA kirjoitti...

Noin yleisesti noihin kannattaa suhtautua aika puhtaasti politiikkana, elleivät ne ole puhtaita kuvauksia elämäntavoista tai toimintatavoista. Tai jotain.

Itsekin olen sitä mieltä, että niitä, kuten ei oikeastaan mitään, pitäisi ottaa liian vakavasti.

Jukka Aakula kirjoitti...

No kulttuurintutkimustakin on niin monenmoista. Olen ammentanut suuren osan maailmankuvaani (40%) parin kulttuuriantroplogin ja parin uskontotieteilijän kirjoituksista.

Boyd ja Richerson käsittelevät kulttuuuria aika lailla niin kuin ekologi ympäristöä.

Evoluution keinoin. Perustaen siihen havaintoon että ihminen oppii osin itsenäisesti mutta suurelta osin imitoimalla muita.

Imitoiminen on kontekstista riippuvaa - mm. niin että korkean statuksen yksilöitä imitoidaan.

Imitointi johtaa tietynlaisen repolikaattoridynamiikka. Eri yhteisössä dynamiikka toimii tietysti eri tavalla mutta tietynlaisia säännönmukaisuuksia kyetään havainnoimaan.

Yksi havainto on mm. se että tarpeeksi vahva vertaisrankaisu saattaa stabilisoida melkein minkä tahansa normin pitkäksi aikaa. Rankaisu itse asiassa transformoi Vangin dilemman koordinaatiopeliksi.

jne.

Eufemia kirjoitti...

Kulttuurien tutkimus (cultural research) on eri asia kuin kulttuurintutkimus (cultural studies), vaikka suomessa noita sanoja käytetäänkin usein sekavasti ja vaikutteita on tietysti otettu moneen suuntaan. Esim. uskontotiede luetaan yleensä ensimmäiseen löyhään kategoriaan, jälkimmäinen taas on 60-luvulla syntynyt ja 70-luvulla kasvanut ala.

Juho kirjoitti...

"Lueskelin 90-luvulla yleensäkin asioita, joita ei olisi pitänyt, kuten kirjoja, joiden sisältö oli sosiologiaa ja filosofiaa."Älä hyvä mies sano noin. Jokuhan voi luulla, ettei filosofiaa kannata lukea, ja että sen sisällöllinen rikkaus on jotenkin rinnastettavissa sosiologiaan.

Jukka Aakula kirjoitti...

Kiitos Eufemia.

IDA kirjoitti...

Kommentoin vielä sen verran, että itse en pidä sosiobiologista tutkimusta poliittisena. Minusta se on tieteellistä.

Sosiobiologia muodostaa kuitenkin usein ikävälläkin tavalla rajapinnan luonnontieteiden ja humanistihörhöilyn ( tämä siis ehdottoman posiitivisessa mielessä ) välille. Syntyy keskusteluja, joissa osapuolet eivät ymmärrä toisiaan.

Tiedemies kirjoitti...

Sosiobiologian ongelma on se, että sitä tehdään paljolti kahvipöytätasolla ja kuvitellaan saadut ennakkoluulot "tieteelliseksi tiedoksi".

Tosiasiassa pitäisi syntyä empiirisesti vääräksi osoitettavia hypoteeseja. Jos esitetään jostain sosiaalisesta toiminnasta sosiobiologinen selitys, niin tämän selityksen pitäisi ennustaa jotain sellaista, joka voidaan osoittaa vääräksi.

Esimerkiksi: Minä keksin lounastauolla sosiobiologisen selityksen sille, että naiset pitävät kengistä: Naiset ovat metsästäjä-keräilijä yhteisöissä keränneet ruokaa ja siksi joutuneet kävelemään kivikoissa, naiset, joilla on ollut kengät, ovat saaneet kerättyä enemmän ruokaa, joten heidän jälkeläisensä ovat todennäköisemmin selvinneet. Tämä selittää käyttäytymisen ja on nyt "sosiobiologinen" selitys.

Kaverit kahvipöydässä nyökyttelevät, että joo, noin se varmaan menee. Kohta internetti on täynnä kahvipöytäbiologeja miettimässä noita paleoliittisia imeldamarcoseja.

(Kulttuurintutkimuksen relevanssi on oman käsitykseni mukaan suunnilleen samalla tasolla, erotuksena on se, että pitää viitata joihinkin tiettyihin kirjoihin.)

Tommi Uschanov kirjoitti...

"Älä hyvä mies sano noin. Jokuhan voi luulla, ettei filosofiaa kannata lukea, ja että sen sisällöllinen rikkaus on jotenkin rinnastettavissa sosiologiaan."

Teoreettisen filosofian maisteriopinnot suorittaneena haluaisin kyllä kiistää tämän rivien välisen väitteen, että filosofiassa "sisällöllinen rikkaus" olisi jotenkin eri tasolla kuin sosiologiassa. Joko kummassakaan ei ole sisällöllistä rikkautta tai sitten kummassakin on. Omasta mielestäni kummassakin on. Tosin kummastakin on suuri osa pelkkää masentavaa pötyä (täysin koulukuntaeroihin katsomatta), mutta vastapainoksi osa on taas jotakin hyvin suurta.

Anonyymi kirjoitti...

Eufemia: Ok. Hämäävää termien käyttöä siis. Meidän laitoksemmehan on "kulttuurien tutkimuksen laitoksen" alainen, joten sitä tuli automaagisesti ajateltua, että kulttuurintutkimustahan tämäkin...

Anonyymi kirjoitti...

Tommi: vastapainoksi osa on taas jotakin hyvin suurta.

Ihan totta. Kulttuurintutkimuksessa taas on hiukan eri mekaniikka. Itse asiassa, lähes järjestäen kaikki kulttuurintutkimuksen esikuvat ovat 'suuria' (Hallista en ole tosin varma -- hänen hyveensä on hyvä rautalangasta vääntäminen syvällisyyden kustannuksella).

Ongelmana on, että kun pikkuinen KT-teoreetikko matkii isompiaan, on tuloksena yleensä aika pientä räpellystä. Kaikki nyt vain eivät ole briljantteja, vaan vain fiksuja ja ahkeria.

Tyypillisessä KT-artikkelissa tai monografiassa säilytetään joku iskevä perusmekaniikka, mutta varsinainen esikuvan propagoima, hienovarainen visionäärisyys, aito uusi perpektiivi, ei vain yksinkertaisesti puske läpi oppilaan tekstistä. Diletantismia. "Luin minäkin Foucaultia kerran." Ei se vain osittain hallittu ylinopeus arkiliikenteessä tee kenestäkään Häkkistä. Vaan idiootin.

Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen kulttuurintutkija haluaisi olla visionääri. Valitettavasti tieteenala pitäisi rakentaa lukemattomien rivitutkijoiden harmaan, mutta jämäkän perustan varaan. Tämä perusta taas syntyy siitä, että määritellään tarkkaa tutkimuskohde ja tieteenalan tavoitteet/ongelmakenttä -- näin saadaan ohjattua se tavisenergia oikein.

Tällainen ajatus syntyi ihan diletantismin pohjalta. En nyt siis viittaa laajemmin uusiin tutkimusaloihin kuten mediatutkimukseen, vaan 'poikkitieteellisyyden puristeihin', dogmaattisiin kaikkitietäjiin.

P.S. Tuo tiedemiehen kenkäteoria on oltava totta. Miten muuten seliteteään, että meidänkin taloudessa tämä kenkäsukupuolijakauma on n. 1:20? :)

Anonyymi kirjoitti...

... niin piti vielä sanoa mutta unohtui: Useimmat kt-tutkimuksen hyödyntämät suuruuudethan eivät joko lleet aikanaan koko jutusta kuulleetkaan tai sitten eivät itse identifioudu kulttuurintutkijoiksi. Tämä ei ole mikään ongelma, mutta kertoo paljon tästä kaikkiruokaisesta porsaasta.

Jäämme odottamaan. Suomessahan näkyvin kulttuurintutkija lienee Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen. Jonka jutuista kyllä pidän noin muuten, siis valtamediassa. Kunnon räksyttäjiä tarvitaan aina.

Tommi Uschanov kirjoitti...

Utumies:

Juuri noin.

Osa kulttuurintutkimuksen ongelmaa on todellakin, että siellä ei moniin lähialoihin verrattuna juurikaan tehdä ns. perustutkimusta tai edes mielletä, että sellaista pitäisi tehdä (tai edes mielletä, mitä se olisi, jos sitä tehtäisiin). Tuntuu kuin siellä olisi vain yksi ainoa artikkeli, joka julkaistaan kymmeniä tuhansia kertoja uudelleen vain tietyt muuttujat vaihtaen, kuten Meaghan Morris totesi jo yli 20 vuotta sitten klassisessa valitusvirressään Banality in Cultural Studies. Se tuntuu ikävä kyllä olevan yhä yhtä ajankohtainen - vaikka esimerkiksi jossain Cultural Studies -lehdessä onkin joukossa ihan hyviä juttuja, kun sitä muistaa välillä aina vilkaista.

Mikko kirjoitti...

Utumies: Tuo koskee kaikkia aloja. Lainaan itseäni Kemppisen ketjusta:

Suomen tulisi keskittyä tekemään korkealaatuista laadunvarmistusta ykkösluokan julkaisuissa ilmestyneille artikkeleille.

Käytännössä tämä tarkoittaisi empiiristen kokeiden pilkuntarkkaa toistamista sekä teorian natsimaisen tarkkaa läpikäymistä.

Tällä reseptillä pääsisi nopeasti alan huipulle alalla kuin alalla.

Valitettavasti tämä ei tule koskaan tapahtumaan, koska se ei hivele tarpeeksi tutkijoiden itsetuntoa -- tutkijat haluavat kuvitella olevansa originaaleja, varsinkin silloin kun rahkeet eivät riitä.

Tiedemies kirjoitti...

Mikko:
Ideasi on hyvä, mutta perustelu sille, miksi se ei onnistu, on väärä.

Alan huipulle ei pääse tekemällä pilkuntarkkoja kokeita ja mittauksia, ainakaan kovin monella alalla. Syy on se, että korjausten ja tarkennosten julkaisukynnys on moninkertaisesti korkeampi "uusien" tulosten julkaisukynnykseen verrattuna.

Eli tekemällä kehnoa mutta "uutta" tiedettä, saa paljon helpommin julkaisuja ja jonkinlaisen vakiintuneen aseman akateemisessa maailmassa kuin tekemällä huipputarkkaa laadunvarmistusta, vaikka jälkimmäisessä tapauksessa saataisiin itseasiassa melkein varmasti jopa parempaa uuttakin tiedettä.

Itseasiassa: Itse olen tehnyt viimeaikoina nimenomaan tällaista tai tämänsuuntaista tutkimusta. Omalla alallani tietysti on kyse paitsi teoriasta ja teorian falsifioimisesta, myös ratkaisuista ja niiden suhteellisista paremmuuksista.

Olen kuitenkin törmännyt siihen, että tulosten empiirinen varmentaminen ja tarkentaminen edes silloin, kun tulokset osoittavat että joku on ollut väärässä, ei ole kovin kiitollista julkaistavaksi. Ohjelmatoimikunnat ja editorial boardiit tuppaavat nimittäin toteamaan, ettei mitään kontribuutiota ole.

Juho kirjoitti...

T.U.: "Teoreettisen filosofian maisteriopinnot suorittaneena haluaisin kyllä kiistää tämän rivien välisen väitteen, että filosofiassa "sisällöllinen rikkaus" olisi jotenkin eri tasolla kuin sosiologiassa."

Anteeksi, en puhunut siitä teoreettisesta filosofiasta, jota yliopistojen aineopintoihin kuuluu. Niistä ei minulla ole kokemusta, ja olen kuullut vain huonoa.

Puhuin niistä oivalluksista ja siitä elämänsisällöstä, jota itse olen filosofian parissa saanut vapaa-ajalla lukiessani.

Mikko kirjoitti...

Tiedemies: Ensimmäisellä tasolla noin. Ajatukseni menee kuitenkin pidemmälle.

Jostain luin, että suurimmassa osassa hyvissäkin julkaisuissa läpi päässeistä tutkimuksista on virhe tai useampi.

Virhe voi olla pieni mutta silti iso, eli paljastaa esimerkiksi virheitä premisseissä. Pelkästään testaamalla tutkimusten laatua löytää väkisinkin näitä virheitä ja voi päästä myös isojen keksintöjen äärelle.

Lisäksi empiirisiä kokeita voi toistaa myös hieman toisessa ympäristössä.

Uskon että tuo väitteesi on yleistä näköharhaa ja rationalisointia jolla muissa kuin ykköstason journaaleissa julkaisevat tutkijat perustelevat itselleen syyn miksi eivät saa tutkimuksiaan läpi ykköstason journaaleissa.

Kyseessä on sankarimyytti. Tutkija ajattelee, että jos hänellä olisi vain yksi originaali idea (tai pahimmillaan: jos häntä vain ymmärrettäisiin), niin kyllä häntä juhlittaisiin sankaritieteilijänä ja Nobel olisi varma. Sama idea kuin lotossa ja naisten kosmetiikassa.

Einstein totesi, että menestyksestä prosentti on inspiraatiota ja 99% perspiraatiota. Kun olen seurannut läheltä sellaista oikeasti ykköstason journaaleihin tähtäävää
toimintaa, niin voin allekirjoittaa tuon ajatuksen.

Joka tapauksessa on havaittu että originaaliin ideaan luottamisen polku ei toimi, joten en ymmärrä miksi siihen pitää tarrata. Tai no ymmärrän, onhan se lohduttava.

IDA kirjoitti...

"Sosiobiologian ongelma on se, että sitä tehdään paljolti kahvipöytätasolla ja kuvitellaan saadut ennakkoluulot "tieteelliseksi tiedoksi".

Tosiasiassa pitäisi syntyä empiirisesti vääräksi osoitettavia hypoteeseja. Jos esitetään jostain sosiaalisesta toiminnasta sosiobiologinen selitys, niin tämän selityksen pitäisi ennustaa jotain sellaista, joka voidaan osoittaa vääräksi.

Esimerkiksi: Minä keksin lounastauolla sosiobiologisen selityksen sille, että naiset pitävät kengistä: Naiset ovat metsästäjä-keräilijä yhteisöissä keränneet ruokaa ja siksi joutuneet kävelemään kivikoissa, naiset, joilla on ollut kengät, ovat saaneet kerättyä enemmän ruokaa, joten heidän jälkeläisensä ovat todennäköisemmin selvinneet. Tämä selittää käyttäytymisen ja on nyt "sosiobiologinen" selitys.

Kaverit kahvipöydässä nyökyttelevät, että joo, noin se varmaan menee. Kohta internetti on täynnä kahvipöytäbiologeja miettimässä noita paleoliittisia imeldamarcoseja.

(Kulttuurintutkimuksen relevanssi on oman käsitykseni mukaan suunnilleen samalla tasolla, erotuksena on se, että pitää viitata joihinkin tiettyihin kirjoihin.)"

On se noinkin vaikka tuo kenkäjuttu oli vähän brutaali eivätkä sosiobiologit ihan noin ykskantaan asioita selitä ;)

Itse suhtaudun sosiobiologiaan niin, että se on lähinnä yhteisöllisten ötököiden tutkimista.

Jos taas hyväksytään evoluutioteoria sellaisenaan, niin meissä ilman muuta on samat leviämisen ja eloonjäämisen mekanismit, kuin noissa ötököissä.

Tiedemies kirjoitti...

Jostain luin, että suurimmassa osassa hyvissäkin julkaisuissa läpi päässeistä tutkimuksista on virhe tai useampi.Näin on oman kokemukseni mukaan hyvin usein. Virheiden ongelma on se, että ne eivät ole luonteeltaan sellaisia, että tutkimuksissa esitetyt johtopäätökset olisivat niiden vuoksi vääriä, so. mainittujen virheiden korjaaminen ei yleensä vaadi, että tiivistelmä pitäisi kirjoittaa uudestaan.

Virhe voi olla pieni mutta silti iso, eli paljastaa esimerkiksi virheitä premisseissä. Pelkästään testaamalla tutkimusten laatua löytää väkisinkin näitä virheitä ja voi päästä myös isojen keksintöjen äärelle.Tämä on totta uskoakseni useammin kuin ihmiset yleensä kuvittelevat, mutta harvemmin kuin mitä useimmat ajattelevat sinun tässä vihjaavan, so. uskon sen olevan sen verran harvinaista, että pelkkään virheiden etsimiseen tms. laadunvarmistukseen keskittyminen tuskin olisi riskeihin ja kustannuksiin nähden mitenkään ylivertainen tapa lähestyä tiedettä.

Toisaalta ajattelen, että se olisi hyvä idea siitä huolimatta, mutta että siihen ei kannusteta riittävästi.

Uskon että tuo väitteesi on yleistä näköharhaa ja rationalisointia jolla muissa kuin ykköstason journaaleissa julkaisevat tutkijat perustelevat itselleen syyn miksi eivät saa tutkimuksiaan läpi ykköstason journaaleissa.Mikä osa väitteestä, sekö, että laadunvarmistuksesta saatavat tulokset eivät kelpaisi ykköstason journaaleihin? Minulla on hieman kokemusta, jos nyt ei varsinaisesti laadunvarmistuksesta, niin ainakin oman (sangen suppean) alani "hyväksyttyinä" pidettyjen teorioiden empiirisestä tutkimisesta. Perustelut tällaisten käsikirjoitusten hylkäämiselle - jos kohta ei kylläkään missään huipputason journaalissa, mutta kuitenkin - ovat olleet yleensä siinä, että substanssia ei ole riittävästi.

En myöskään ymmärrä, miksi se olisi "rationalisointia", koska jos tuossa laadunvarmistusideassa ei olisi tätä julkaisupullonkaulaa, so. jos näitä saisi julkaistua, niin sitä tehtäisiin paljon enemmän.

Lähes jokaisella jatko-opiskelijalla karisevat nämä "lottovoitto" ajatukset jossain vaiheessa.

Joka tapauksessa on havaittu että originaaliin ideaan luottamisen polku ei toimi, joten en ymmärrä miksi siihen pitää tarrata. Tai no ymmärrän, onhan se lohduttava.En minä ainakaan ole "tarrautunut" moiseen. Koska julkaiseminen on se, jota nuoren tutkijan pitää tehdä ja koska se on usein myös prestiisiä jatko-opintojen ohjaajille, nämä optimoivat julkaisemista. Ohjaussignaali voi olla väärä, mutta minusta suurempi ongelma ihan oikeasti on se, että tiedeyhteisö aliarvostaa laadunvarmennusta ja yliarvostaa heikkojakin "uusia" ideoita.

Väitän, että yksittäinen tutkija ei voi toimia juuri toisin ja että suomalaisen tiedepolitiikankin keinot vaikuttaa tiedeyhteisöjen julkaisukulttuuriin yleisemmin ovat heikohkot.

Silti olen ehdotuksesi kannalla. Minunkin mielestäni laadunvarmistukseen keskittyminen olisi pidemmän päälle merkittävä kilpailuvaltti.

Tommi Uschanov kirjoitti...

"Puhuin niistä oivalluksista ja siitä elämänsisällöstä, jota itse olen filosofian parissa saanut vapaa-ajalla lukiessani."

Puhuitpa mistä filosofiasta tahansa, pointtini säilyy täsmälleen samana. Hyvä akateeminen sosiologia on aivan yhtä sisältörikasta kuin hyvä ei-akateeminen filosofia.

Juho kirjoitti...

"Hyvä akateeminen sosiologia on aivan yhtä sisältörikasta kuin hyvä ei-akateeminen filosofia."

Sinä olet Tommi väärässä. :)

Tommi Uschanov kirjoitti...

Niin varmasti. Onneksi olen tässä vaiheessa elämääni jo tottunut olemaan odottamatta, että kuulisin myös, miksi olen väärässä.

Olen jo vuosikausia suunnitellut kirjoittavani esseen sosiologiavihan historiasta länsimaisessa kulttuurissa. Sosiologiaviha ja muita esseitä olisi hyvä kirjan nimi. Nyt tämän tässä käydyn keskustelun valossa tuntuu siltä, että se todella täytyy vielä kirjoittaa.

Juho kirjoitti...

Tommi, jos joku esittää perustelemattomalle mielipiteelleni perustelemattoman vastaväitteen, en yleensä ala perustella itseäni.

En ole perehtynyt sosiologiaan ja väitteeni perustuu siis perstuntumaan.

En muuten vihaa sosiologiaa. Minusta se vaikuttaa vain tieteenalalta muiden joukossa, eikä siksi tarjonne mitään sellaista erikoisherkkua, mitä filosofiasta voi löytää. En minä muuta tästä osaa sanoa. Ehkä se, mikä on minulle erikoisherkkua, on sinulle kaalikeittoa.