maanantai 12. tammikuuta 2009

Tehokkuuden moraalifilosofia.

Edellisissä kommenteissa ja muutenkin, esiintyy joko tahatonta tai (mitä pidän toisinaan todennäköisenä) tahallista väärinymmärrystä sen suhteen, mitä tarkoitan tehokkuudella. Pareto-tehokkuudesta on hyvä johdanto. Selitän asian pelien avulla. Sofismia "määrittelykysymyksistä" en aio kommentoida, enkä myöskään subjektivisointeja tyyliin "mutta kuka määrittelee lopputuloksen?", koska ne eivät ole olennaisia tässä tarkastelussa.

Tarkastellaan tässä vangin dilemmaa, jonka payoff-matriisi on seuraavanlainen:

















A: "hyvä"A: "paha"
B: "hyvä"(3,3)(4,-1)
B: "paha"(-1,4)(0,0)

Tämä on peliteorian klassikko. Nimesin valinnat "hyvä" ja "paha" puoliksi vitsinä. Pelin ongelma on, että jos pelissä ei ole mahdollisuutta sopia yhteistyöstä tms., vaan kaikki vuorovaikutus tapahtuu pelin sisällä, pelaaja joka maksimoi oman hyötynsä, valitsee aina "paha", vaikka tietäisi mitä toinen aikoo tehdä. Tämä johtaa kuitenkin molempien osalta huonompaan lopputulokseen kuin se, jos molemmat valitsisivat "hyvän". Pelin ainoa Nash-tasapaino on oikeassa alakulmassa. Siirtyminen siitä joko suoraan ylös tai suoraan vasemmalle lisää kyllä toisen hyötyä, mutta toisen kustannuksella. Sensijaan siirtyminen vasemmalle ja ylös parantaa lopputulosta molempien kannalta. Se on siis aito tehokkuusparannus.

Tällainen minimaalinen tarkastelu ei tietenkään riitä, mutta väitinkin sen välttämättömäksi. Postuloin, että maailmanhistoriassa ei ole yhtään sellaista vakavastiotettavaa moraalifilosofiaa, jonka taustalta ei löytyisi jotain sellaista, josta seuraa tehokkuusperiaate.

Esimerkiksi Kantin kategorinen imperatiivi on mielestäni ainoastaan yritys formuloida tehokkuusperiaate toisin (siinä täysin onnistumatta). Sama pätee monesta uskonnosta löytyvään vastavuoroisuusperiaatteeseen.

Tehokkuudella on kuitenkin muitakin, vähemmän triviaaleja seurauksia. Enkä kiistä, etteikö tehokkuuden arvioinnin kohteena olevaan kohdefunktioon liittyisi subjektiivisuutta. Esimerkiksi talouspolitiikassa toimenpide, joka nostaa kaikkien reaaliansioita, mutta joidenkin ansioita enemmän kuin toisten, saatetaan kokea "vääräksi" ja toimenpide saattaa törmätä vastustukseen. Tehokkuusperiaate suppeasti ymmärrettynä pitäisi tällaista vastustusta moraalittomana, ja pääsääntöisesti pidän itsekin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen siksi, että joidenkin hyödykkeiden (esim. keskusta-asunnot) suhteen niukkuus ei välttämättä vähene ja näin vähemmän hyötyneet saattavat saada tällaisia hyödykkeitä merkittävästä entistä vähemmän. Kuitenkin, jos kyseisen hyödykkeen marginaalinen vaikutus utiliteettiin on suuri tällaiselle henkilölle, voidaanko enää puhua tehokkkuusparannuksesta?

5 kommenttia:

Gc kirjoitti...

Minusta Kantin ns. kategorinen prinsiippi on olennaisesti kehittyneempi kuin Jeesuksen ns. kultainen sääntö. Kantin prinsiippi olennaisesti vain viittaa lakeihin, se jättää siis toteutuksen kannalta jotain harkinnan varaan. Jeesuksen prinsiippi on laki. Esimerkiksi minä haluaisin heti miljardi euroa. Nyt jos minulla olisi miljardi euroa kultaisen säännön mukaan minun pitäisi jakaa se jollekin toiselle. Jos tämä toinen olisi Osama bin Laden tai vaikkapa Enterprise - instituutti, tällä rahan jaolla tuskin saataisiin hyvää aikaan. Sen sijaan Kantin prinsiipin mukaan minun ei tarvitse antaa kaikkia rahojani OSama bin Ladenille.

Teemu kirjoitti...

Olen unohtanut puolet, ja muutenkin oppineempia löytyy, mutta yritetään nyt hieman selventää Kanttia niin kuin minä sen ymmärsin. Eli luultavasti väärin.

Niin lyhyesti ja vähällä jargonilla kuin pystyn:

Kategorinen imperatiivi on seurausta Kantin epistemologiasta, ei mikään irrallinen moraalisääntö. Yksinkertaistaen, kyse on siitä että subjektiivinen kokemus on tavallaan objektiivista tietoa siinä mielessä että ihmiset ovat rakenteeltaan samanlaisia havaitsijoita, vähän niin kuin kahdella samanlaisella kameralla otettu kuva on samanlainen. Toki tämä ei ole tietoa an sich, mutta siihen meillä ei ole pääsyä rakenteestamme johtuen.

Samanlaisella kameralla otetut kuvat voivat kuitenkin olla kuvaajasta riippuen erillaisia, kukin rajaa vähän omalla tavallaan oman silmänsä mukaan. Tällaiset henk. koht mieltymykset korruptoivat tiedon, ja tämän takia puhdas tieto on pyyteetöntä, eli omista asenteista, intresseistä, tms. riippumatonta. Samoin esim. hyvä ruoka on esteettisesti alempiarvoisempaa, koska se vastaa kontingenttiin tarpeeseen eikä ole hyvää sinänsä.

Kultaisen sääntö sanoo että tee toisille sellaista kuin sinusta tuntuisi hyvältä, kategorisen imperatiivin taas että tee niin että se voisi olla laki missä tahansa vastaavassa tilanteessa henkilöistä ja heidän preferensseistään riippumatta. Yhteistä on kielto arvottaa omaa hyvinvointia eri kriteereillä kuin muiden, ero taas kriteereissä. Jos tehokkuuden maksimointi tarkoittaa preferenssien täyttymisen maksimointia, niin se on nimenomaan ristiriidassa kategorisen imperatiivin kanssa.

Tiedemies kirjoitti...

Teemu, olet siinä rajalla, sensuroinko viestisi. (Vitsit vitsinä.)

Mutta siis, ei tässä ole olennaista se, mitä joku Kant on sanonut, tai että kategorisen imperatiivin on sanonut juuri Kant tai miksi hän on sen sanonut.

Prinsiippi on vain ohjenuora, joka vastaa joissain tilanteissa kysymykseen siitä, onko joku valinta väärin tai oikein. Viimekädessä ko. prinsiippiä noudattavat pelaajat saavat hyvän lopputuloksen vangin dilemmassa - ainakin paremman kuin pelaajat, jotka eivät sitä noudata.

Kultainen sääntö tai muut vastavuoroisuuden säännöt ovat minustakin alkeellisempia, mutta nekin ovat yritys ohjata päätöksentekoa tehokkaaseen suuntaan.

Jos tehokkuuden maksimointi tarkoittaa preferenssien täyttymisen maksimointia, niin se on nimenomaan ristiriidassa kategorisen imperatiivin kanssa.

En ymmärrä, mitä tehokkuuden maksimoinnilla tarkoitat. Valinta on tehokas, jos se johtaa tehokkuusparannukseen vaihtoehtoon verrattuna. Tässä pelissä on kaksi valintaa, jotka yksilöratinaalisesti tehtynä johtavat huonoon lopputulokseen, verrattuna siihen, että valinnat tehtäisiin yhtenä - joko kantin prinsiipin tai vastavuoroisuuden periaatteen mukaisena - sarjana.

Mainitut periaatteet siis "korjaavat" vangin dilemman.

Väitteeni on, että tehokkuusperiaate löytyy melkein kaikista intuitiivisesti järkeviltä kuulostavista moraalifilosofioista tavalla tai toisella. (melkein, ei ihan)

Mikko kirjoitti...

Mietin, että miten esimerkkisi toimii tilanteessa, jossa jonkun elintärkeän resurssin määrä on rajattu yhteen, ja kumpikin tarvitsee tuon resurssin elääkseen. Payoff-matriisi olisi kai jotain tällaista:

hyvä + hyvä (määrittelemätön: altruistisempi kuolee nälkään)
hyvä + paha (0, 1)
paha + paha (määrittelemätön: heikompi kuolee nälkään tai taisteluun)

Eikö tällöin voi sanoa, että Pareto-tehokas vaihtoehto on valita pahuus.

Esimerkiksi kultaisen säännön noudattamisesta taas seuraisi aina altruistisemman kuoleminen nälkään.

Tiedemies kirjoitti...

Minusta vaadit liikaa. Tehokkuuden vaatimus on välttämätön, muttei riitävä, ohjenuora. En väitä, että tehokkusperiaate vastaa kaikkiin kysymyksiin. Tuossa esimerkissäsihän ei edes ollut payoffeja esitetty mitenkään. Jos peli on stokastinen ja ne ovat (0.5,0.5) "H,H" ja "P,P" valinnoilla ja (0,1)/(1,0) muuten, niin tehokkusperiaate ei sano mitään, koska aitoja tehokkuusparannuksia ei ole.

Periaate ei siis kerro, enkä koskaan ole väittänyt sen kertovan, vastausta kaikissa tilanteissa. Se sulkee osan moraaleista pois "mätinä".

Väitteni oli, että lähes kaikki intuitiivisesti järkevät eettiset järjestelmät noudattavat tehokkuusperiaatetta. Se ei ollut, että tehokkuusperiaatteesta voidaan löytää vastaus mihin vain.