maanantai 3. marraskuuta 2008

Asiantuntijat ja oikeassaolijat.

Olen ollut yllättävän vähän kiinnostunut sähköisen äänestämisen ongelmista. Mikko kirjoitti asiasta artikkelin, jonka perusteella minun pitäisi olla asiasta erittäinkin kiinnostunut, kaikesta päätellen ongelmat ovat juuri niitä, joiden ratkaisemista olen palkkatyössäni tutkinut.

Tarkalleenottaen se ei ole totta. Suurin osa tällaisista ongelmista on luonteeltaan sosiaalisia, pääosin sellaista muotoa, että oma "auktoriteetti" on ymmärretty väärin. Teknisestä järjestelmästä ei tule oikein toimivaa kiukuttelemalla. Ihmiset kuitenkin usein uskovat näin - eivät eksplisiittisesti tietenkään, vaan käyttäytymisestä päätellen. Olen törmännyt tähän tosielämässä usein. Tilaaja tilaa järjestelmän, toimittaja toimittaa sen. Tämän mustan laatikon sisään kätkeytyy usein prosessi, jossa on uskomaton määrä kiukuttelua ja uhkailua. Näiden taustalla on usein se, että asiantuntijaa ei kuunnella, koska tätä pidetään pahanilmanlintuna.

Luulen tunnistaneeni kulttuuristamme sen piirteen joka tämän mahdollistaa. Jos henkilö myöntää olleensa väärässä, tai edes tämän mahdollisuuden, tämä nähdään selkärangattomuutena ja kykenemättömyytenä. Silloinkin kun tosiasiat kirkkaasti osoittavat henkilön olleen väärässä, tämän on kasvonsa säilyttääkseen jatkettava inttämistä. Usein peli onnistuu ja asia menee pois, unohtuu tai siirtyy jonkun muun ongelmaksi. Meillä myös toisten väärässäolemisen osoittelua pidetään huonona tapana. Ja jos jonkun todetaan olleen väärässä ja tästä halutaan tehdä eksplisiittinen asia, niin usein vaaditaan "päitä vadille".

Väärässäoleminen on inhimillistä ja me kaikki teemme sitä. Ihminen, joka väittää, ettei ole koskaan ollut väärässä, on yksinkertaisesti valehtelija. Ihminen, joka myöntää olleensa väärässä, kun todistusaineisto esitetään, on sankari, ei roisto. Jos suhtaudumme sellaiseen ihmiseen roistona ja jatkamme pään vaatimista vadille, luomme pelin, jossa totuus ja hyvinvointi häviävät.

2 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Itse olen isoissa it-hankkeissa oppinut, että tietojärjestelmien kehittäminen on sovellettua sosiaalipsykologiaa.

Ymmärrän kirjoituksesi yskän. Sinänsä olen siitä samaa mieltä. Nämä palautuvat statusongelmiin ja kasvojen säilyttämiseen. Eikö näihin voisi it-aikana keksiä jotain uutta ratkaisua. Päätöksenteon valmistelu nimettömäksi ja kasvottomaksi?

Normaalisti olen aika joviaali politiikan suhteen. Mutta kun aletaan murtaa demokratian perustuksia, silloin minusta on syytä saada päitä vadille.

Lopultahan se pitää tietysti jättää oikeuskanslerin ja oikeusistuimen murheeksi. Mutta olen sitä mieltä että kyseessä senkaltainen monimutkainen asia jonka hallinto on tottunut vetämään villaisella ellei siitä pidetä meteliä. It-alan ammattilaisilla on velvollisuus huolehtia siitä ettei demokratian perustuksia murenneta.

Tiedemies kirjoitti...

En ajatellut oikeastaan sinun kirjoitustasi esimerkkinä "päitä vadille"-mentaliteetista. Ajattelin noin yleensä sitä kulttuuria, että jos joku myöntää olleensa väärässä, niin sitten aletaan raivota, kun taas omassa (selvästi väärässä) käsityksessään pysymistä kunnioitetaan enemmän.

Ihminen voi toimia puutteellisen informaation varassa ja käyttäytyä ikäänkuin tietäisi tarpeeksi ja silti saavuttaa hyviä tuloksia. Se on ihmisen tämänhetkinen tärkein rooli koko yhteiskunnassa, koneet voivat kyllä hoitaa kaiken muun.

Itse olen järjestelmien luotettavuuden problematiikkaa tutkinut, mutta vain teknisten menetelmien tasolla, en tätä sosiaalista puolta ollenkaan. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tämä sosiaalinen puoli on se pahempi pullonkaula.

Itsekin pidän tätä kehitystä uhkaavana. Pahimmillaan oikeusministeriön (tai kuka sitten tämän projektin on tilannutkaan) kasvojensäilytys- ja statuksenhankintatripppi menee niin pitkälle, että kun kohu on sopivasti unohtunut, kokeilu julistetaan onnistuneeksi ja järjestelmä otetaan kosmeettisin korjauksin varustettuna kätyttöön.

Näin ei saa missään nimessä tapahtua.